Kertomuksia ja juttuja

Matinlompololaiset ovat tunnetusti hieman uteliasta ja puheliasta sorttia. Monen kädessä on viihtynyt kynä ja suullinen kertomaperinne elää yhä rikkaana. Tällä sivulla julkaistaan suvun kertomuksia, pakinoita ja hauskoja sattumuksia. Sisällysluettelosta otsikkoa painamalla pääset suoraan kertomukseen. Voit myös rullata sivua alaspäin.


Sisällysluettelo:

Parkin kiskontaa
Hannunrannan taukopaikka
Karhakka-Ollin ja Ella Aapuan tarina
Koiranpieksäjäiset
Heikola jäälä Lankojärvelä 60-luvun alussa
Vanha asiakirja vuodelta 1891

Tositarina kaihin parannuksesta

Ohrarieskan resepti
Osuman saanut
Jaaransalvaja
Sukujuhla 2009
Amerikan sukulaisia Pellon Orajärvellä
Raatiosta kohti tikiaikaa
Lankojärven isohauki
Kävin puolassa
Isak Pieskän lehti-ilmoitus 1904-luvun lehdessä

 


Laurin Matkalaukusta


Täältä pääset lukemaan Lauri Matinlompolon kertomuksia maailman laidalta. Mielenkiintoiset tarinat ja rikas kuvakokoelma tutustuttavat Afrikan ja Sri Lankan elämänmenoon.

 

Kuuluisia Matinlompolo-suvun jäseniä

Timo K. Mukka - kirjailija (s.1944 - k.1973)
Eero Mäntyranta - Hiihdon olympiamitalisti (s.1937)
Pertti Teurajärvi - Hiihdon olympiamitalisti (s.1951)
Sanna Lankosaari - Jääkiekon olympiamitalisti (s.1978)
Markus Fagervall - Ruotsin Idol 2006 voittaja
Eini (os. Orajärvi) - laulaja (s.1960)
Aki Luostarinen - kirjailija, runoilija (s.1952)
Unto Matinlompolo - sosiaalityöntekijä, työyhteisökouluttaja, kirjoittaja
Vilho Lantto - Oulun yliopiston professori, tiedekunnan dekaani
Korteniemen veljessarja (mm. Ossi oli pitkäaikainen kansanedustaja)

 

Parkin kiskontaa

Alli Maria-äitini kolme nuorinta pikkuveljeä, Eino, Väinö ja Erkki, on juuri palannut kiskomasta pajunparkkia myytäväksi nahkurille. Miina-ämmini on poikia vastassa ja Lauri-enonikin (Mäkikyrö) on pyöränsä kanssa päässyt kuvaan. Kuva on kehno, mutta asia arvokas. - Ernst-isoisäni (Änsti) kuoli 42-vuotiaana vuonna 1930. Uskon, että kuvan ajankohda ei ole kovinkaan paljoa myöhemmin isoisäni kuolemaa. Isoäitini jäi kymmenlapsisen perheen yksinhuoltajaksi. Tosin vanhimmasta päästä olevat lapset olivat jo hankkimassa perheelle toimeentuloa kodin ulkopuolelta. Äitini oli lapsista vanhin (s. 1910) eikä vielä isänsä kuoltua ollut avioitunut. - Kaikesta huolimatta kaikki lisämahdollisuudet leivän jatkeeksi oli käytettävä hyväksi.

Parkitseminen on teurastetun eläimen vuodan käsittelyä tulevaa käyttöä varten. Käyttötarkoituksesta riippuen parkitseminen voi olla monivaiheinen toimenpide eikä minulla ole tietämystä laajempaan kertomiseen. Tiedän kuitenkin, että pajunkuorta käytettiin silloin, kun vuodasta poistettiin karvoitus ja vuota pehmennettiin ja putsattiin. Se oli asiaan erikoistuneiden miesten (nahkurit) osaamista.


Olen itsekin ollut kiskomassa pajunparkkia. Paikka oli isäni niittypalsta Matinlompolossa Välijoen varressa Ylijärven talon kohdalla. Ajankohta täytyy olla evakkoreissumme jälkeiset vuodet 1940-luvun lopulla.

- 28.11.2015
Lauri Matinlompolo


Hannunrannan taukopaikkaa

Kuvassa on äitini Alli Matinlompolon (1910-1989), s. Mäkikyrö, syntymäkoti Pellon Hannunrannalla. Talon nimi on Lehtola. Talo on esille tuomisen arvoinen sen ansiosta, että se oli järvikylien ihmisille tukikohta aikoina, jolloin matka Pellon kylälle oli tehtävä kesäisin jalan ja talvisin hevosella tai hiihtäen. Matinlompolon kylältä alkaen mutkineen noin kahdeksan kilometrin taival Hannunrannalle kulki asumattomia reittejä.

Tikapuitten kohdalla ovat äitini vanhemmat, Ernst Mäkikyrö (1888-1930) ja Johanna Vilhelmiina, s. Ylisaukko-oja (1887-1968). Jokapäiväisessä puheessa he olivat Änsti ja Miina.

Kuvan taaksekaan ei ole kirjoitettu henkilöiden nimiä. Melkoisella varmuudella voidaan puhua, että tuohon aikaan otetun valokuvan henkilöt ovat läheisiä toisilleen. Istumassa oleva nainen todennäköisesti on Änstin leski-äiti. Uskon, että oikeanpuoleisin nainen on toinen niistä kahdesta Äntistin siskosta, mitkä muistan elikkä Elina Ylisirkka ja Ida Liinanki. Molemmat tapasin äitini mukana.

Änstin toinen jalka oli vammautunut nuorten poikien pihaleikeissä. 1800-luvun lopussa terveyspalvelut vielä eivät olleet sitä luokkaa, että jalka olisi tullut kuntoon. Niinpä isoisäni ryhtyi suutarin ammattiin. Talvisaikaan hän sai lisätuloa pyytämällä kettuja raudoilla ja myymällä nahat.

Änstillä oli eeliäisiä (etiäisiä). Ne esimerkiksi kävivät ilmoittamassa, että Änsti on tulossa kotiin kettujahdista. Pirtissä olijat kuulivat, kuinka sukset laitettiin tikapuita vasten. Sitten kuului kenkien puhdistaminen lumesta ja kuului narisevan ulko-oven avaaminen. Todellinen Änsti kuitenkin saattoi tulla vasta tunnin kuluttua. Silloin pirtissä kuultiin toiseen kertaan juuri samat tuloäänet. - Napsauta hiirellä kirjoituksen alapuolella olevaa nettiosoitetta. Pääset lukemaan laajemmin eeliäisilmiöstä.

Kuvan Lehtolan polttivat saksalaissotilaat Lapin sodan aikana. Nuorin enoni Erkki ei suostunut lähtemään evakkoon. Oli silloin 17-vuotias. Erkki varustautui elämään Salmijärven niittykämpällä. Kuuli sodan ammuskelua Pellon suunnalta. Lähestyi kotikyläänsä. Metsänreunasta seurasi kotitalonsa sytyttämistä ja paloa.

18.11.2015
Lauri Matinlompolo

http://keskustelu.suomi24.fi/t/8597913/onko-nakynyt-etiaisia

 

Karhakka-Ollin ja Ella Aapuan tarina

Kaivoin esille tekemäni muistiinpanot vuodelta 1989, jolloin kävin kyläsuunnitelmaa laatiessani jututtamassa Kalle ja Alli Matinlompoloa. Kyläläiset tunsivat miehen” Perän Kallena”. Pari asui Matinlompolossa pienessä punaisessa hirsimökissä Pellon vanhan maantien varressa.

Kalle syntyi ”Perän Juhon” (Matinlompolo) perheeseen 14.11.1905. Juhon ensimmäinen vaimo Kaisa Vanhatalo kuoli 1897, jonka jälkeen Juho meni naimisiini Hilda Kaisa Kuusijärven kanssa. Tästä toisesta avioliitosta syntyi esikoisena Kalle (1905-1999)). Muita lapsia olivat Hilja (1908 – 1912) Antti (1911-1996)), Pauli (1913-1973)), Eemeli (1916-1932) ja Heikki (1920-1985)).

Kallen puoliso Alli os. Mäkikyrö oli lähtöisin Hannurannalta. Allin veli tunnettiin laajasti koska hän oli Pohjolan Sanomien lehtitoimittaja H.T.K. Mäkikyrö. Käynti pikkupoikana Kumputievassa, joksi Kallen taloa kutsuttiin, oli aina mieleenpainuva. Alli oli vieraanvarainen ihminen. Hän keitti kahvit myös pienemmille vierailleen. Tuuki pantiin pöytään ja komerosta löytyi aina pullaa ja keksejä. Kalle istui mielipaikallaan keinutuolissa ja puhe kääntyi usein entisiin aikoihin. Niitä oli mielenkiintoista kuunnella ja talossa oli aina mukava käydä. Parilla oli neljä lasta, Lauri, Martti, Eeva ja Aino. Perheeseen kuului myös kehitysvammainen Hilkka Tuohino, jota Alli hoiti pitkään yhdessä miehensä kanssa.

Kun menin helmikuun alkupäivinä 1989 taloon ja esitin asiani, niin satuin täsmälleen oikeaan paikkaan. Parilla oli valtava määrä perimätietoa, joka oli kallisarvoista historiaa Matinlompolon ja lähiseudun vaiheista. Yllättävää oli myös heidän hyvämuistisuus, sillä esi-isien nimet ja syntymäpaikat tulivat melkein paremmin kuin nykyisellä googlella. Mainitsin tästä myöhemmin heidän pojalleen Martille joka kertoi että kahdestaan asuvat vanhemmat kertasivat joka päivä vanhoja tapahtumia. Sitä he tekivät aikansa kuluksi. Siksi tieto ei päässyt sammaloitumaan.

Käynti talossa oli ehkä viimeinen hetki saada muistiin perimätietoa, jota olisi ollut vaikka millä mitalla. Kävi nimittäin niin, että Alli sairastui äkillisesti ja kuoli kolme viikkoa käyntini jälkeen. Nyt selailen rispaantunutta vihkoani josta poimin Kallen kertomuksen Olli (Olof) Matinlompolon ja vaimonsa Aapuan Ellan vaiheista.

Olli Matinlompolo syntyi Heikin talossa Henrikin ja Malinin yhdentenätoista lapsena 20.6. 1785. Hän avioitui Aapussa syntyneen Ella Danielintytär Aapuan kanssa. Parilla ei ollut lapsia. Tässä vaiheessa palaamme Jänkän eli Kankaan talon n:o 3 historiaan, josta tuli Ollin ja Ellan kotipaikka.

Tila sijaitsi lähellä Konttajoen Suukoskea. Kankaan talon perusti kuudennusmies eli ruotusotamies Hannu Jaakobinpoika Sirkka (s.1770). Hänen isoisänsä Joonas Pudas oli Sirkan kylän ensimmäisiä asukkaita. Kun Kankaan tila rakennettiin joskus 1790 tienoolla, ei Hannu ollut vielä virallisesti naimisissa. Hän avioitui 1795 Helena Pekantytär Färdigin kanssa. Vaikka talo rakennettiin luonnon kaunille paikalle, nuoripari ei viihtynyt siellä jostakin syystä, ja se myytiin Paavo Rantakyrölle Pellosta. Hannu osti Saukkoriipiltä Olli Ollinpoika Jussilta talon ja jäi asumaan sinne. Historia ei kerro miksei Paavo Rantakyrökään viihtynyt Kankaan tilalla. Luultavasti mies halusi takaisin rintamaille ja palasi takaisin Pelloon. Niinpä hän teki talokaupat Olli Heikinpoika Matinlompolon kanssa. Ollin vaimo oli Ella Aapua ja 15 vuotta miestään nuorempi.

Nyt talo sai riuskan emännän joka tarttui töihin tosissaan. Ella oli ahkera ja vanttera työmyyrä. Perimätiedon mukaan hän oli itsepäinen, äkäinen ja riski voimiltaan naiseksi. Hänellä oli kullankeltainen vahva tukka, josta sai komean vahvan palmikon.

Ella oli varsinainen persoona, ennakkoluuloton ja kokeilunhaluinen. Uittomiehet olivat kerran lyöneet vetoa Ellan kanssa, ettei hän jaksaisi vetää palmikollaan velttaa. Kertoman mukaan miehet olivat jatkaneet Ellan palmikon nuoralla ja juhta oli valmis kokeeseen. Miesten ihmetykseksi veltta lähti Ellan voimilla liikkeelle. Toki vetomatka ei ollut kuin muutamia metriä, mutta miehet hävisivät vedon. Toinen tarina kertoo, että Ella oli käynyt ”lainaamassa” heiniä jonkun sirkkalaisen ladosta Konttajoen rannalta. Kun tämä näytti tuleen tavaksi, laittoi ladon omistaja Ellalle virityksen pelotellakseen. Mies köytti oveen koivukangen jossa oli reikä, kiväärinlukko ja oikea panos. Kun Ella tuli ladolle hän kiskoi kangesta jolloin liipasin kiristyi ja patruuna laukesi. Tilanne muuttui pahemmaksi kuin virityksen tekijä oli tarkoittanut. Luoti nimittäin oli hipaissut Ellan kylkeä johon tuli verestävä naarmu. Sen jälkeen emäntä jätti heinän lainaamiset eikä mennyt enää ladolle.

Olli ja Ella olivat ahkeria ihmisiä eikä aika kulunut lasten hoitamiseen, koska heillä ei ollut niitä. Niinpä vuosien saatossa Kankaan talo vaurastui. Tilalla oli useampi lehmiä sekä hevosia. Perimätieto kertoo että tilalla oli talon lisäksi navetta, lato,puuvarasto, aitta ja hevostalli, jotka oli rakennettu ns. umpikartanoksi. Sen sijanti oli nykyisen Kankaanrannan talon lähettyvillä. Miksi Ollia kutsuttiin karhakka-Olliksi, siitäkin on arvelunsa. Kun talo oli komea, samoin muut rakennukset, oli Olli karsinut Konttakankaalta karhakoita, ja tehnyt niistä pitkän sianjalka -aidan, jolla kiersi kartanonsa alueen.

Tilan kukoistus sai kuitenkin ikävän lopun, sillä osa kartanosta tuhoutui tulipalossa. Ajankohta ei ole tarkalleen tiedossa. Jälkipolville on muistoksi jäänyt Ellan kätten töitä Palovaaran polun varressa. Hän teki kuokalla pieniä perunamaatilkkuja ja maasta nousseet kivet laitettiin ympäröimään niitä.

Uusi kulttuuri levisi hiljalleen myös Ellan ja Ollin elämään. Kulkukauppias Lindgren oli kaupustellut talonväelle kahvia ja sokeria. Uteliaisuus voitti ja kauppa tehtiin. Kiireinen kauppias häipyi teilleen ja niinpä Ollille jäi epäselväksi miten ostoksia käytetään. Aikansa pähkäiltyään niille löytyi käyttökin, josta Olli oli kertonut muille tähän tapaan. ” Mie murensin pöönät ja poltin net piipussa, ja vaimo söi sokkerit.”

Ikä teki tehtävänsä myös Kankaan eli Jänkän talon asukkaille. Koska lapsia ei ollut Olli antoi tilan veljensä Juhon toisesta avioliitosta syntyneelle Aaro-pojalle. Sen jälkeen Olli ja Ella asettuivat asumaan Jänkän saunaan. Kertoman mukaan Olli ei rakastanut asuinpaikkaansa, vaikka se oli kaunis, mutta hallanarka.

Aaro vuorostaan asusti Kankaan tilaa mutta houkutus saada kruununtorppa eli ajatuksissa. Lopulta se toteutui kun mies sai Lankojärven rannalta maapalstan. Hän myi talonsa Erkki Alatalolle, josta lopulta tuli Kankaan talon pysyvä asukas. Aaro asettui Lanköjärven törmälle ja uusi torppa sai nimen Alavaaraniemi n:o 21. Miehen ensimmäinen vaimo oli Brita Maria Jaukka (s.24.12.1832 Kolari), joka oli lappalaista sukua.

Perintönä Kankaan tilasta Aaro jätti sukunimekseen Kangas. Myös Erkki Alatalo otti ostamansa tilan sukunimekseen. Niinpä kylään tuli kaksi uutta Kangas-nimistä perhettä. Aaron pojista Iivari jatkoi talon pitoa ja siksipä myöhemmin paikkaa alettiin kutsumaan Iivarin törmäksi. Isoäitini Saima Maria Kangas avioitui Benjam Waaran kanssa. Maria oli Iivari Kankaan tytär hänen ensimmäisestä avioliitostaan.He asettuivat asumaan Lehto 13: tilalle jota nyt kutsutaan Penkonniemeksi.

Oma taloni on täsmälleen samalla paikalla kuin Marin ja Benjamin alun perin rakentama hirsitalo.

Lankojärvi 27.1.2015
Tuomo Waara


Koiranpieksäjäiset

Ennen vanhaan kun raha oli puun ja parkin raossa, haettiin lisätienastia metsästyksellä. Eläinten nahat olivat kysyttyä tavaraa. Pyydettiin kettuja ja majavia mutta useimmiten oravat olivat pääturkista. Työnjako oli sellainen että ensin orava haukuttiin kunnolla, sitten sen huuhtoi haulikuuro ja lopulta pörröhäntä päätyi papparaisten reppuun. Sikäli se oli hyvä valuutta että se piti arvonsa eikä se koskaan kellunut.

Konttajärvellä oli pari kolme miestä jotka kävivät metsällä joka päivä. Ei ollut savotoita ja niinpä pieni lisäansio oli paikallaan. Miesten koirat haukkuivat pääasiassa oravia, mutta ne hallitsivat myös linnunhaukun.

Mutta ei niin hyvää ettei jotakin huonoakin. Kylällä asuskelevan Topin sekarotuinen Musti oli kiinnostunut miesten harrastuksesta. Koska isäntä ei metsästänyt, koira jolkotteli omia aikojaan pitkin kylää. Siis puhdasrotuinen kylärakki. Sen aika kului raitilla ja joskus se pääsi astumaan kärvässä ollutta narttua. Ennen sitä se joutui joutui tappelemaan kilpailevan karvakasan kanssa, joka oli haistanut kiiman kiihottavan tuoksun.

Eräänä aamuna Musti lyöttäytyi metsämiesten mukaan. Miehet karjuivat, kirosivat ja hätistelivät pois hurttaa, muttei uros siitä piitannut. Se kuseskeli kantojen juureen, härnäsi ja tappeli ukkojen koirien kanssa ja pilasi koko systeemin. Oravan metsästyksestä ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Äijät yrittivät saada tuholaista kiinni, muttei sekään onnistunut. Mustilla ei ollut korvia eikä varmaan kuuloaistiakaan.

Kun viidentenä aamuna Musti liittyi jälleen seurueeseen miettivät ukkelit, että millä keinolla se saataisiin aisoihin. Päivä oli piloilla heti aamusta eikä oravista ollut tietoakaan, koska musta terroristi riehui pitkin kankaita. Äijät totesivat tilanteen toivottomaksi. Vettäkin alkoi ropsia. Pian loimusi tervaskannossa kunnon tulet ja kukin kaivoi repustaan eväät. Luultavasti myös Mustin enegiavarasto oli vähissä ja sen hajuaistia hiveli paistetun kyrönmakkaran herkullinen tuoksu. Niinpä se arastellen lähestyi tulilla istujia. Aakusti heitti sille pätkän makkaraa jonka hulmi hotkaisi kerralla.

- Met taiama vähä kouluttaa tuota jos saama sen kiini

Makkara persotti ja Musti jäi kiinni metsämiehen turpeaan kouraan. Se yritti purra tosissaan mutta äijä oli riskimpi. Aakusti kiristi kaulassa olevaa pantaa ettei se nulista pään yli ja nosti riehuvan koiran roikkumaan koivussa olevaan oksantynkään. Siinä se taisteli parin metrin korkeudessa, muttei päässyt karkuun.

Toiset seurasivat millainen oppitunti oli tulossa. Aakusti otti pari senttiä vahvan ja metriä pitkän notkean koivukepin josta vuoli puukolla oksat pois. Kepakko ei saanut olla liian kova, ettei luut mene poikki.

- Soon niin lämmintä hommaa tuo koiran pieksäminen että mie otan varoiksi takin pois.

Aakusti veteli kepillä pitkin koiran selkää ja kupeita. Musti pani raivoisasti hanttiin. Sen silmät paloivat vihreänä. Jos se olisi päässyt irti pinteestään, niin se olisi repinyt miehen palasiksi. Aakustin keppi veteli tasaisella vauhdilla ja koiran raivo muuttui tuskalliseksi ulinaksi. Toisten mielestä opetus olisi jo riittänyt mutta pieksäjä jatkoi yhä. Viimein Mustin taju sammui ja se roikkui elottomana oksassa.

- Lopeta hyä mies, siittä lähtee henki.

Aakustia ei kehotus hidastanut. Hän jatkoi piiskaamistaan ja totesi

- Ei sole vielä valmis. Sillä pittää olla häntä suorana. Sitte soon hyä.

Muutaman navakan iskun jälkeen häntä roikkui velttona alaspäin ja Aakusti lopetti. Nuotiolla istuivat tuijottivat koivussa roikkuvaa elotonta hurttaa.

-Taiama koota kampheet ja lähemä kotia. Annama sen valota tuossa. Kyllä se siittä lähtee ko virkoaa.
Miehet lähtivät. Aamulla he palasivat nuotiolle eikä Mustia näkynyt missään. Aakustin koulutus oli tehokas. Musti enää liittynyt metsästäjien seuraan. Se pysytteli kylällä eikä missään tapauksessa enää mennyt metsään. Kaiketi sille tuli selväksi, ettei oravia ampuvien äijien seuraan kannattanut enää mennä.

Tämä tarina on muuten aivan totta.


Kirjoittanut
Tuomo Waara

Heikola jäälä Lankojärvelä 60-luvun alussa

Mie käyn kansakoulua. On sääriiton aika, huhtikuun loppua. Itäpuolela ei ole vielä maantietä ja kouhluun alkaa olla jo huono mennä järven yli. Yölä on vähän kylmäny ja isä saattaa aamula rantahouhleen ylitte jään reunale. Tikkatien pohja on noussu korkeamale ja näyttää vaalealta. Kahen puolen tietä on tuhmmia uhkureikiä, mutta olen tottunu kulkehmaan.

Kohta jää heikkenee ja tullee pakolisia poissaoloja ja se ei ole mukana ko mie jään jälkheen opetuksessa. Luen sitte itte kotona, mutta se ei ole sama asia. Penkonniemen rannassa on paljon vettä ja juuri ja juuri pääsen kuivin jaloin maale. Kaskiahon lasten kansa menemä porukalla kouhluun. Päivälä lämpötila nousee aika korkeale ja jäät sullaavat kovvaa vauhtia. Ko koulupäivä loppuu, mie näen äitin kaupala ja lähemä yhessä kotia. Äiti on ottanu isän isot tukkisaaphaat matkaan, että varret riittää, ko vettä on jo kovasti rannoila. Mie lähen ensin kahlahmaan jään reunale isän isot saaphaat jalassa. Tarkotus on viskata net äitile, että hänki pääsee kuivin jaloin jääle. Yhtäkkiä rantateli murtuu ja mie seison kaulaan myöten kylmässä veessä, en ees huomaa kylmää. En yritä nousta veestä ko aattelen isän saaphaitten jäävän jään alle. Mulla ei ole hättää, ko jalat on tukevasti pohjassa.

Äitilä on tietekki kauhea hätä. Se luulee, että mie hukun. Penkon Reino näkee ikkunasta, miten mulle kävi. Reino juoksee ranthaan ja nostaa minut ylös avennosta. Isän saaphaakki saahaan pelastettua. Reino laittaa pitkiä puita sillaksi, että äiti pääsee jään reunale kastumatta. Minun vaatheet on tietekki kaikki kastunheet, ja sovithaanki, että mie jään yöksi Harilan Arvon ja Liisan tykö. Net ovva nuoripari ja asuva Penkonniemen tupapäässä. Saan kuivia vaatheita ja märät kampheet laitethaan kuivumhaan hellän kohale narule. Kyllä on surkea olo. Kaskiahon Oili käypi minua kattomassa. Liisa ja Arvo lähtevät iltakävelylle ja minun päässä muhhii suunnitelma: lähen kotia.

Katton ikkunasta ja sielä se näkkyy kotimökki vajavan kilometrin päässä järven takana. En varhmaan saa untakhaan ja nälkäki on. Pistän äkkiä kosteat vaatheet pääle ja puottelen ranthaan. Oili siunaa suunitelman ja luppaa kertoa nuorele parile mihin molen menny. Puita pitkin pääsen hyvin jään reunale ja pistelen kovvaa kyyttiä kotia kohti. Uhkureikiä on joka puolela, mutta en vahtaa niitä. Isä ja äiti näkevät ikkunasta, että molen tulossa ja isä tullee vastaan venheelä jään reunale. Rannat ovva aivan sohjona. Huomena ei varhmaan ennää pääse kouhluun. Mulla on hyvä mieli ko pääsin kotia syöhmään ja nukkumhaan.

Muisteli,
Kaija Bergman
4.7.2013


Vanha asiakirja vuodelta 1891

Löysin vanhan asiakirjan, jossa Johan Waara elikkä Vaarasten Jussa antoi kirjallisen luvan sillan rakentamiseen karjanajoa varten. Alun perin Jussan sukunimi oli Sirkka ja hän muutti Ruotsin Ylitorniolta metsänvartijaksi Turtolan pitäjään.

Mies avioitui Matinlompolosta Antin talosta syntyisin olevan Maria Johannan kanssa (s.22.7.1854). Pari osti itselleen Käpylänvaaran läheltä silloisen Vaaran tilan n:o 8, jonka perusti alun perin Juho Aaponpoika Harila (s.1804) Pessalompolosta.

Vaarasten tilalla oli niittyjä Levälahden jänkällä, jonne oli kaivettu ojia suon kuivaamiseksi. Muutamalla kylän tilalla oli lehmälaitumet Jussan maitten takana, niin niiden kuljettamiseksi
tarvittiin silta ojan yli. Kuten sopimuksesta selviää, niin lupaa karjasillan rakentamiseen pyysivät Harilan Pekka, Seitajärven Kaarle, Kangas Iivari ja Waaraniemen Augusti.

Jotta asia olisi varmalla pohjalla, tehtiin kirjallinen sopimus, jonka laati silloinen ”kyläsihteeri” Aukusti Waaraniemi.

Sopimukseen on merkitty todistajiksi Poikkijärvellä asunut Ales Kuusijärvi (Mäki), sekä Kukkulan Salkon poika Juho, joka osti Poikkijärven tilan Alesilta. Kumpikaan todistajista ei ollut kirjoitustaitoinen, joten allekirjoitukset kirjoitti Aukusti, ja ne varmistettiin todistajien puumerkeillä.

Penkonniemessä 18.2.2010
Tuomo Waara


Tositarina kaihin parannuksesta

Ennen vanhaan kärsittiin kaikenlaisista vaivoista, ja hoitokeinot olivat alkeellisia. Kylissä oli kansanparantajia, kuppareita, ja puoskareita, ja hoidot perustuivat enemmän luuloon kuin tietoon. Kerron teille nyt tositarinan, jonka olen kuullut edesmenneeltä enoltani Otto Harilalta. Mutta ensin pätkä talon historiaa, jossa yritettiin parantaa kaihia onnettomin seurauksin.

Heikin talossa vuonna 1781 syntynyt Iisakki avioitui Kreeta Erkintytär Saukko-ojan kanssa. Pari sai torpan Kuusijärvestä, mutta perimätiedon mukaan vaimo piti paikkaa synkkänä korpena, ja niin he muuttivat takaisin Matinlompoloon. Talo tehtiin vastapäiselle rannalle Iisakin kotitaloa, ja tila sai nimen Kuusijärvi eli Poikkijärvi n:o 4. Käynti Kuusijärvessä jätti muistoksi nimen, joka jäi käyttöön myös myöhemmille sukupolville. Kreeta-vaimo ei ollut tyytyväinen uuteenkaan asuinpaikkaan, ja niin Iisakki myi tilan Mikael Konttajärvelle vuonna 1832, ja muutti mäkitupalaiseksi appensa maille Pelloon.

Mikael Konttajärven vaimo oli syntyisin Rovaniemeltä, nimeltään Ulriika Juhontytär Kangas. Heille syntyi 7 tytärtä. Perimätiedon mukaan Mikael antoi tilan vanhimmalle tyttärelleen Margareetalle, joka jäi vanhaksi piiaksi, samoin kuin joku muukin tyttäristä.

Koska talossa ei ollut miehenpuolta, antoi Margareeta tilan sisarelleen Ulrikalle (s.1822), jonka mies Salomon Fält oli lähtöisin Rattosjärven suunnalta. Hänen kerrottiin olleen ”vähätöinen” mies, jonka harrastuksiin kuuluivat muut asiat kuin tilan hoitaminen. Niinpä hän poltti tahallaan metsää Kuusijärven takamailla, jotta kuloalueelle kasvaisi vaarainpensaita. Siis joku tarkoitus kulottamisella kuitenkin oli.

Kun työnteko ei joskus maittanut, otti mies förskottia tukkikauppoja vastaan, mutta rahat hupenivat. Sitten tuli maksun aika, ja Salkko päätti myydä osan tilasta Lampsijärvellä syntyneelle Ales Mäelle, joka otti sukunimekseen Kuusijärvi. Salkko kuitenkin korjasi nuorempana tehdyt virheensä, ja rakensi Kukkulan talon. Myös Poikkijärvi ostettiin myöhemmin takaisin perheen Juho-pojan toimesta.

Mutta mennään sitten itse asiaan, eli kaihin parantamiseen. Ales Mäki-Kuusijärvi asusteli perheineen Poikkijärvellä. Elon illassa miehen näkö alkoi heikentyä, mutta vireä luonto ei antanut periksi. Hän yritti selviytyä töistään kuten ennenkin, mutta näkö huononi edelleen. Tuli kesä ja talon muu väki lähti luonnonniitylle heinäntekoon. Koska isäntä ei nähnyt muuta kuin suuremmat esineet, hän jäi vastahakoisesti kotiin. Mieli teki mennä tutulle niitylle, mutta se ei enää onnistunut, ja se suututti miestä.

Ales sai vieraan, kun ”Antin Iikka” eli Alatalon isäntä käveli pirttiin. Hän aisti alakuloisuuden ja tiesi mistä se johtui. Iikka oli uskovainen mies, joka kastoi lapsia ja toimitti muitakin hengellisiä asioita. Hän ymmärsi ikätoverinsa sairautta. Aikansa poristuaan miehet keksivät keinon, jolla samentuneet silmät saataisiin kuntoon. He tiesivät, että jos kaivovesi oli sameaa, niin se kirkastettiin kalkilla. Jospa se toimisi samalla tavalla silmässäkin, jonka pinnalla oli vettä, mutta kaihi samensi sen.

Iikka oli vastustanut ajatusta, sillä hän aisti vaaran. Viimein hän oli myöntynyt ja haki hyppysillään lääkettä tallin porstuasta. Ales asettui sänkyyn selälleen ja sammuttamatonta kalkkia laitettiin molempiin silmiin. Lääke toimi, mutta ei toivotulla tavalla, sillä se poltti kuin kekäle. Lääkittävä oli huutanut, että tuo vettä silmät palavat. Ja paloivathan ne viruttelusta huolimatta. Iikka sai ensin syyt päällensä, mutta asia selvitettiin ja miehet kantoivat vastuunsa onnettomasta lopputuloksesta.

Näin Ales Kuusijärvi menetti sen vähäisenkin näkönsä, ja eli viimeiset vuotensa umpisokeana.

Penkonniemessä pakkaspäivänä 17.2.2010
Tuomo Waara

Ohrarieska

Ohrarieska on perinteinen lappilainen leipä, jonka päällä maistuu esimerkiksi graavilohi vallan mainiolta. Sitä söivät esi-isämmekin täällä kairassa, sillä ohra oli ainut menestyvä vilja näin pohjoisessa.

Koska leipominen on yleensä naisten hommeleita, niin päätin itsekin kokeilla, millaista ohrarieskaa lapinmies saa aikaan. Ensin meni pari kolme taikinaa harjoittellessa. Rieskat olivat muuten hyviä, mutta sitkeitä. Kuohkean rieskan aikaansaaminen ei ollutkaan niin helppoa. Mutten sitten tärppäsi tällä reseptillä, ja lopputulos oli hyvä niin maultaan kuin ulkoisestikin. Jos haluat kokeilla, niin ohje on tässä.

noin 1 litra kylmää vettä
3-4 tl suolaa (maun mukaan)
½ pkt hiivaa
1 pussi perunamuusijauhetta
1 dl Hyla maitojauhetta
4 dl vehnäjauhoja
3 dl Geofilus piimää

Sekoita vispilällä aineet hyvin, jotta siitä tulee vellimäinen seos.

Ota Sunnuntai täysjyväohrajauhoja, lisää niitä hiljalleen kunnes taikina on sopivan pehmeä, mutta leivottava. Jos taikinasta tulee liian kova, lisää vettä. Kovasta taikinasta tulee kovaa leipää.

Ennen kun alat tekemään taikinaa, väännä uuni 300 asteeseen ja laita pelli kuumenemaan uunin sisälle. Ja sitten leipomapöytä esille, johon laitetaan vehnäjauhoja. Pehmeä taikina tarttuu nimittäin helposti kiinni pöytään. Tee taikinasta noin puolen sentin vahvuisia rieskoja. Alapuolelle tulee harva "tärppäys". Käännä leipäpelkalla rieska toisinpäin ja tee tiheämpi tärppäys ristiin, ja eiku uuniin. Älä vaihda pelliä paistamisen aikana, vaan anna kuuman pellin olla uunissa koko ajan. Kypsä rieska otetaan pois ja uusi tilalle, ettei pelli jäähdy.

Rieska on kypsä, kun sen "silmät" alkavat ruskettua. Laita paistettu rieska voipaperikääreeseen ja ympäröi "paketti" vaikkapa puhtailla pyyhkeillä. Ja kun uusi tulee uunista, laita se myös kääreeseen, jotta leivät pysyvät pehmeinä eivätkä kovetu. Ja kun urakka on tehty, ota jääkaapista voita ja graavilohta ja nauti sitä lämpimän rieskan päällä. Nam !

Ei yhtään vaikeaa miehillekään - kokeilkaa. Jauhojen suhteen paras ylivoimaisesti paras tulos tuli reseptissä mainitulla ohrajauholla.

Jovain!
Lapinmiehen rieskan resepti by Tuomo Waara
Lankojärvi - Lappi



Osuman saanut

Isoisäni Benjam Waara ei ikänsä eikä terveytensä puolesta osallistunut sotaan, mutta puuhaa riitti kotirintamalla. Sanava ja aikaansa seuraava mies hankki Lankojärven ensimmäisen ”raatioapparaatin”, josta kyläläiset kävivät kuuntelemassa uutisia sodasta. Tuo ihmeellinen laite välitti kuulijoilleen tietoja siitä, missä kulloinkin käytiin kiivaimpia taisteluja. Nuo uutiset otettiin vastaan pelonsekaisin tuntein, jos sillä suunnalla oli mukana tuttuja miehiä. Koska oli sota, niin sen ilmiöitä nähtiin toki myös kylällä. Sodan loppuvaiheessa se melkein tyhjeni asukkaista, koska heidät evakuoitiin Ruotsiin. Muutamia uskaliaita jäi kuitenkin käskyistä huolimatta, ja he selvisivät kekseliäisyydellään pahimman yli.

Ennen evakkoon lähtöä kylä eli arkista elämäänsä, jota varjosti alituinen pelko tulevasta. Heinät tehtiin niin kuin ennenkin, toki ilman väkevämpää miesvoimaa, joka oli komennettu rintamalle. Samoin kylvettiin vilja ja perunat, sekä hankittiin polttopuut talven varalle. Eli periaatteessa mikään ei ollut muuttunut, työt tehtiin entiseen malliin. Jos radion kuunteleminen tuntui ylelliseltä nautinnolta, niin toinen huomattavasti tavallisempi nautinnon muoto oli saunominen. Sen lämmittäminen ja kylpeminen sai ihmisten ajatukset pois edes hetkeksi sodasta.

Elettiin syyskuun loppua 1943. Benjam lämmitteli pienoista ”sisälle lämpiävää”, koska oli lauantai-ilta. Hirsistä tehty ja punamultavärin saanut sauna sijaitsi lähellä taloa metsän reunassa. Sen vierestä johti polku Huttuseen, jossa asusteli Mikko-vainaan leski Miina.

Illan hämärtyessä ”Penkko” lähti saunaan ennen muita, koska hän oli kova löylymies. Flanellisissa alushousuissa ja loppakengässä mies asteli kohti saunaa lyhty kädessään. Kainalossa oli rullalle kääritty pyyhe, jonka sisällä oli partakuokka. Hiljaisuuden rikkoi Lankovaaran takaa kuuluva katkonainen lentokoneen ääni, joka voimistui hetki hetkeltä. Penkko pysähtyi ja etsi silmillään äänen aiheuttajaa. Toki saksalaisten pommikoneita näkyi taivaalla päivittäin, sillä ne lensivät kylvämään tuliaisiaan Muurmanniin. Meteli kovenee ja vaarat raikuivat moottorin äänestä. Viimein mies näkee puunlatvojen tasalle ilmestyvän tumman möhkäleen, josta jää savujuova ja kipinöitä. Korvia särkevä pauke ilmoittaa, että se oli matkansa päässä. Viimeisillä voimillaan se lentää jänkän yli ja katoaa näkyvistä. Ääni kuuluu vielä hetken ja loppuu yhtäkkiä. Tuli hiljaista, putosiko se maahaan?

Saunan jälkeen Penkko tuli pirttiin ja selitti muillekin, jotka myös olivat kuulleet saksalaiskoneesta lähteneen kovan äänen. Hän puki näkemänsä sanoiksi näin.

- Soli ryssä taas ampunu yhtä pirua, ko se krassasi jänkkää myöten Moinajärhveen käsin.

Isännän arvio oli oikea, sillä kone oli tehnyt hätälaskun Moinajärven päässä, jossa se purettiin osiksi saksalaisten toimesta ja vietiin pois. Saunamatkalla voi siis kokea kaikenlaista - etenkin sota-aikana.

Penkonniemessä 18.11.2009
Tuomo Waara

Jaaransalvaja

Kerron teille itselleni kerrotun tarinan, joka liittyi aikanaan maalaiselämään. Kyläpappeja, lapsenpäästäjiä, verenpysäyttäjiä ja pärekorintekijöitä oli joka kylässä, mutta oli eräs tehtävä, jota kylässä suoritti ainoastaan yksi mies. Tehtävä oli lajissaan niin harvinainen, ettei sen suorittajaa ollut joka kylässä, ehkä ei jokaisessa pitäjässäkään. Ja tuskin kaikista olisi ollut siihen tehtävään lainkaan, koska se oli raakuudessaan ylivertainen.

Lankojärvellä sen sijaan oli tuo pelonsekaisia tunteita herättävä mies - jaaransalvaja. Harmaassa pikkupirtissään asuva äijä oli suuren perheen isä, ja hän kierteli toukokuussa isäntien tilaamana kuohitsemassa kylällä pässejä, elikkä kansankielellä jaaroja. Useilla tiloilla pidettiin karjan ohella myös lampaita, jotka vietiin koko kesäksi metsään laitumelle. Tavallisesti kahden talon lampaat kuljetettiin samaan paikkaan, ja lankojärviläisten omimia vaaroja olivat siihen aikaan Pallistaja, Repovaara ja Moinavaara. Toki muitakin vaaroja pidettiin laitumina.

Ennen juhannusta katras kellokkaineen kuljetettiin perille ja päästettiin vapaaksi. Jotta omistajat tuntisivat kesän jälkeen omansa, lampaiden korviin tehtiin puukolla merkki, samaan tapaan kuin poroillakin. Kesän aikana syntyneet karitsat seurasivat emoaan, joten ne oli helppo tunnistaa.

Mutta ennen kuin lähdettiin kesälaitumille, kierteli kylässä jaaransalvaja. Kuohinnan tarkoituksena oli saada jaarat kykenemättömiksi suvunjatkamiseen, mutta salvamisessa ei ollut kyse ehkäisystä.

Kun vihreät metsät olivat täynnä kaikenlaista herkkua, niin isäntien mielestä salvettu jaara lihoi syksyyn mennessä paremmin, kuin normaaleilla työkaluilla varustettu pässi. Sillä saattoi olla kesän aikana muutakin tehtävää kuin syöminen ja lihominen. Yleensä vanhemmat jaarat joutuivat tuon epäinhimillisen käsittelyn kohteeksi, ja muutama nuorempi jätettiin katraaseen siemenpuuksi.

Kuinka jaarat salvettiin toukokuussa 1935 eräässä talossa, näkijä kertoi minulle näin. Tarkan ajankohdan määrittelin Matinlompolon sukukirjan avulla, koska talon tyttärelle oli samoihin aikoihin syntynyt esikoinen.

Niihin aikoihin souteli järven poikki jaaransalvaja. Talon naisväki, etenkin nuoremmat sekä lapset vihasivat tuota raakaa toimitusta, mutta sen aikaisille isännille ei tohtinut kukaan sanoa vastaan. Kun äijä tuli, juotiin kahvia ja alettiin töihin. Navetan pesän alle tehtiin tulet, jossa kuumennettiin lyhennetystä viikatteesta tehty terävä leikkuurauta. Se oli salvajan mukanaan tuoma työkalu. Toinen työkalu oli kalkut, elikkä puusta tehdyt puristimet.

Valmistelujen jälkeen isäntä haki ensimmäisen salvettavan. Sen jalat sidottiin kiinni ja asetettiin selälleen. Isäntä piti jaaraa allaan tiukalla otteella ja äijä otti kalkut, joilla hän murskasi kivekset tyveä myöten tunnottomaksi. Sen jälkeen haettiin navetanpesästä hiilenkarvalla oleva tulikuuma viikatteenterä, jolla leikattiin kivekset kokonaan pois. Punaisena kuumuuttaan hohtava terä esti näet verenvuodon leikkauskohdasta. Kun kivekset oli poistettu, leikkauskohtaan pyyhittiin tervaa, ja jaara vietiin takaisin karsinaan. Salvamisen jälkeen eläin oli huonossa kunnossa viikon, jopa kaksikin, ja kulki kivuliaasti takajalat levällään. Joskus jaara kärsi kivuliaan kuoleman, mutta harvemmin silti kävi niin.

Erään paikalla olleen ulkopuolisen mukaan eläimen silmät olivat kääntyneet nurinpäin ja ääretön tuska purkaantui huutona ja korinana. Hän oli järkyttynyt näystään, ja sanoi muistavansa loppuelämänsä jaaransalvamisen. Se oli kauheaa katseltavaa, eikä hän ollut koskaan kuullutkaan, että sellaista tehdään.

Tämä kertomus on totisinta totta entisajan keinoista lihottaa pässejä salvamalla. Tulkoon tämä dokumentti julkaistua jälkipolville, millä tavalla ihmiset saattoivat kohdella eläintä toteuttaessaan omia mielihalujaan. Tarina ei kerro muistivatko syöjät kotieläimen kärsimiä tuskia syödessään talvella rasvaista lihakeittoa. Miten nautittava heti se oli, sitäkään ei kerrota? Josko syöjät muistivat edes koko jaaraparkaa?

Penkonniemessä marraskuun 6 päivänä 2009
Tuomo Waara
harrastuksena vanhan perimätiedon keräily

Sukujuhla 2009

Meän sukujuhlahan päätethiin jo kesälä 2008 pittää heinäkuussa 2009 Pellossa. Varasimma jo silloin jäähallin ja ruokalan, ettei joku muu pillaa meän suunitelmia. Valithiin juhlatoimikunta, joka talven ajan suunnittelu sukujuhla-asioita. Mie haalin kokhoon talkooporukkaa suvun piiristä ja hyvin se totteutuiki.

Sukujuhla päätethiin alottaa Heikin törmältä Matinlompolosta ja jatkaa juhlaa Pellossa lauantaina. Meilä oli työjaosto, joka koostu muutamasta henkilöstä ja oli koko ajan yhteyessä toissiinsa. Viiminen viikko ennen juhlaa oli kyllä säpinää. Puhelin soi koko ajan. Mie haaveilin 200 viehraasta ja äkkiä väkeä oliki tulossa paljon enämpi, mutta met olima varrautunheet. Vaimot piti Lompolossa leivontatalkoot ja mie leivoin kotona.

Tiistaina aloima porukalla laittamhaan jäähallia juhlakunthoon. Pesimä 326 toolia ja toima koivuja ja luononkukkia, että kolkko halli tulis kauhniimmaksi. Käytimä myös hallaharsoa ja rastasverkkoja.

Mie jännitin alkaako perjantaina sathaan vettä, koska se olis huono asia meän ulkoilmajuhlale Matinlompolossa. Väki ei oikein mahtus sisäle. Heikilä ei ole sähköä ja vettä, mutta kaikki saathiin pellaahmaan ko näki vain vaivaa ja käytti järkeä.

Perjantaina keitimä 160 + 10 litraa kuppia kahvia ja laitoma vaimojen kansa pöyän koivujen alle esi-isämme pihala. Kaikki pullat olima itte talkoila leiponheet. Marja-Leenan kakut ja Rauhan kääretortut katosit hyvin äkkiä. Saeki käväsi ja satheenkaariki oli kuulemma näkyny, mie en keriny sitä nähä. Petri Matinlompolo soitti haitaria ja Piia ja Jonna laulot kauhniisti. Sitte serkkuni Niilo paljasti muistolaatan, joka oli kiini kalliokivessä aivan talon päässä.

Tunnelma oli oikein juhlalinen ja väkeä sankasti ympärillä. Äkkiä mie huomasin, että yhteislaulun monistetut sanat olit jossaki, mutta missä? Net olit jossaki vaihheessa ollut mulla. Tuomo Waara kerto paikan historiaa. Välilä joima kahvia ja sitte lauloma koko porukka yhessä, ja net sanakki olit tallessa. Juneksen Matti laulo tosi hienola äänelä. Tilasuus loppu ja met vielä lähimä Jäähallile porukalla viimeistelehmään aamuksi kaikkea. Yö jäi lyhkäseksi.

Lauantaina oli aika viileä ilma ja hallila oli kylmä, aivan palelsi kesävaatheissa. Juhlaväki alko tulehmaan heti yheksän jälkheen tasasena virtanan. Jumalanpalvelus alko yheltätoista; Elina Koivisto ent. Korteniemi saarnasi ja Vanhan Ville oli kanttorina. Tuomo Waara ja mie luima Raamatun tekstiä. Huomasin, että virret olis pitäny monistaa. Harva oli huomanu ottaa virsikirjan matkaan. Elina veisasi kauhniila äänelä ja virret olit tuttuja. Petri Matinlompolo soitti hanuria, Daniel Sandström laulo ja Paavo Niva myös. Unski Matinlompolo piti juhlapuhheen, mikä ei jättäny kethään kylmäksi. Hallissa ilmapiiri lämpeni ja nauru raikas. Tuomo Waara juonsi koko homman ja kerto myös suvun historiaa.

Juhlassa muistethiin Leena Harjua, Tuomo Korteniemeä ja Kaija Bergmania. Tuomo luki Lauri Matinlompolon lähetäämän kirjetervehyksen. Lauri juuri oli se henkilö, joka laitto sukututkimuksen alule ja siittä oli hyvä toisten jatkaa hyvältä kivijalalta. Ruokailu oli ravintola Helmessä ja sieläpä oliki lämmin halhiin verrattuna. Sitten vielä arvoima palkintoja joita olima saahneet lahjotuksena. Lopuksi tarjosimma kahvit jäähallissa.

Juhlaväkeä oli eri puolilta Suomea ja Ruottia: Sallasta, Tamperheelta, Hämheenlinnasta, Ikaalisista, Helsingistä, Tukholmasta, Kirunasta, Luulajasta, Piitteosta, Göteborgista ja vaikka mistä. Met piimä myös sukukokkouksen, jossa valithiin uusi hallitus: Niilo Matinlompolo, Kaija Bergman, Unto Matinlompolo, Martti Pieskä, Hannele Lantto, Unto Salmijärvi, Seija Kolehmainen, Paavo Mantere, Tuomo Waara, Laila Vaattovaara. Asiantuntijana ulkopuolisena Tuomo Korteniemi. Hallitus pittää järjestäytymiskokkouksen syyskuussa.

Kokonaisuuessa juhlasta jäi mukava maku. Hiomista olis vielä ollu, mutta tämähän oli vasta ensimäinen sukujuhla. Seuraava sukujuhla on neljän vuen päästä. Sen paikka päätethään myöhemin.

Kiitokset vielä kaikile essiintyjille, juhlaviehraile, työporukalle ja sponsoreile. Teimä yhessä ikimuistettavan ja lämpimän juhlan!

Terhveisin,
Kaija Bergman ent. Matinlompolo

Amerikan sukulaisia Pellon Orajärvellä

Ensi vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Isak Leonard Mukka lähti 20-vuotiaana nuorena miehenä Amerikkaan leveämmän leivän perässä. Kun keräsin Mukan perheen tietoja sukututkimukseen, olikin haaste löytää Leonard Mukan jälkeläisiä Yhdysvalloista. Minulle vastasi Kathryn Hodor, joka oli Leonarsin tyttärentytär. Päädyimme kolmen vuoden mielenkiintoiseen kirjeenvaihtoon.

28. elokuuta 2008 olin mieheni kanssa vastassa Rovaniemen tienvarressa Kathrynia ja hänen kahta aikuista lastaan Timothya ja Jessicaa. He olivat ensimmäistä kertaa Suomessa. Pelkäsin kielivaikeuksia, mutta yllättävän hyvin selvisimme. Tarjosin vieraille lappilaista kotiruokaa, poronlihaa ja hilloja. Seuraavana päivänä saapui Kathrynin serkku Rodney Waara vaimonsa Maggien kanssa. Rodneyn isän sukujuuret ovat Kuusamossa. Maggiella oli sukulaisia Kurikassa ja Kauhavalla.

Lauantaina 30.8. vietimme Mukkapäivää Orajärvellä. Manta ja Isak Mukan jälkeläisiä oli tullut yhdeksästä eri perheestä. Väkeä oli paikalla yhteensä 45 henkeä. Kahvistelimme ja keskustelimme tulkkien välityksellä – ja kyllä juteltavaa riittikin! Amerikan vieraat kertoivat elämästään ja myös isovanhemmistaan. Valokuvia otettiin tosi paljon.

Vieraat kävivät sukulaistensa kodeissa ja tietenkin isoisänsä synnyinpaikalla. Myös hautapaikat kierrettiin sekä vierailtiin Pellon kirkossa. Timo K. Mukan näyttelyyn tutustuttiin Pellon kirjastossa ja Tuuli Mukan taidenäyttelyyn Rovaniemellä. Taidepitoinen ohjelma sai jatkoa, kun vierailijat tutustuivat Pekka Syväniemen Oranki Art –ympäristötaiteeseen. Eero Mäntyrannan museo oli myös mielenkiintoinen vierailukohde. Maggie ja Rodney kävivät aina Pajalassa asti Ruotsin puolella. Vierailijoiden seikkailut eivät loppuneet Lappiin, sillä Kathryn suunnisti lapsiensa kanssa Helsingin kautta Pietariin. Rodney ja Maggie poikkesivat Haukiputaalle ja sieltä Helsinkiin.

Uskonkin, että vieraillemme jäi mukavat, lämpimät muistot matkastaan pappansa kotitanhuville ja omien sukulaistensa luokse. Olin itsekin todella iloinen tästä tapahtumasta, kun sain vihdoinkin tavata kaukaisen kirjekaverini. Ja onhan meillä sama esi-isä Heikki Heikinpoika Matinlompolo ja esi-äiti Malin.

Kaija Bergman
4.9.2008

Raatiosta kohti tikiaikaa

Ei siittole kauankhaan aikaa, ko meilä näky telkkarista vain ykkönen ja kakkonen. Tai ei nekhään aina näkyny ko se iävvanha toosa alko piiputhaan. Isä piti sen päälä kuumaa vesisankkoa, että sais sillä kuvaputken lämpenehmään. Piti etelisenä päivänä kattoa tuliko mithään ohjelmaa ja sitte laittaa se ämpäri kolme tiimaa ennen siihen apparaatin pääle, että se räpsähti illala auki.

Mutta sitte net praatasit kylilä, että alkas näkyä kolmonen. Soli kuulemma hyä kanava, ko sielä näky samhaan hinthaan oikein Ameriikan ohjelmat. Mie rukatin monena iltana istua mummon kamarissa, ko sillä oli värikki siinä telkkarissa. Ja ko tarpheeksi ootin, niin sielä alkoki näkyä kolmosen testikuva! Mie kattoin monena iltana sitä testikuvvaa ja soitin kaverile Turtolhaan, että joko teiläki näkkyy? Ja sitte se authuus vasta koitti, ko sieltä alko näkyhmään Kauhniit ja Rohkeat.

Nykko jälkheenpäin aattelee, niin oli se meile kläpeile aika kummalinen roolimalli, ko siinä kaikki Pruuket ja Ritset rääkyit naama vinossa, tapella nalkutit tai menit toisten kansa sänkhyyn kilpaa.

Ja aatella! Nyh meilon jo tikipoksi. Kanavia näkkyy täälä Etelä-Suomessa minun kotona vishiin kolmekkymmentäviis. Ja aviisissa kirjotethiin, että kohta soon vanhaa seki tekniikka. Tullee joku teräväpiirtokuva ja kuulemma kohta voipi kattoa seinän tapetista vilmiä. Ei tartte kallista apparaattia ja poksia ollekhaan.

Mie en kyllä ymmärä miten voipi tapetissa näkyä kuva tai kuulua ääni. Mutta kyllä soon tekniikka muutekki ihmeelistä. Emmie ymmärä sitäkhään miten net lentokonheet pyssyy ilmassa. Sehän oon aivan luonnonvastasta, että rautanen möykky pyssyy taihvaala, vaikka se ei ees räpytä siipiä. Son vissi homma, että sen häätyy olla sitä uskoa, millä se pyssyy. Ko kaikki ihmiset sielä sisälä uskoo, että se pyssyy ilmassa ja puristaa takapuolela tiukasti penkkiä, niin sillähän se pyssyy. Auta armias, jos joku heltiää sen puristamisen – jo varhmaan tullee ilmakuopat ja röykytykset.

Mutta niihin puhuhviin tapethiin mie en kyllä usko ennenko näen!


Kirsti Bergman
15.4.2008


Lankojärven Isohauki

Tämä kertomus minun lapsuuesta ei ole mikhään satu, vaan aivan toela tapahtunu juttu. Tänäpäivänäki muistan ko eilisen, vaikka aikaa on kulunu yli 40 vuotta. Mie olin silloin 7-vuotias ja minun nuorempi sisko Anja oli 3-vuotias.

Oli kaunis ja lämmin kesäsunnuntai. Aili-äiti oli jo etelisenä päivänä selittäny, että met lähemä pyhänä käyhmään Vaarasissa vanheelä. Asuima Lankojärven takana ja sillon ei ollu vielä maantietä. Kotia kuljethiin puuvenheelä järven yli soutamalla. Tuli kyllä tutuksi tuon järven selkä. Vaarasissa asu Kyllikki-täti ja Esko, Kyllikki oli äitin sisar ja minun kummitäti. Soli oikein hoikkanen ja minun äiti taas oli pyöreä.

Järven pinta oli aivan tyyni. Isä souteli kaartaen Veksalahen ja Kultaniemen rantoja, äiti piti melala perrää. Mie ja Anja istuima vierekkäin keskelä venettä. Isä oli aina terottanu ettei venheessä saa nousta seisomhaan ja pittää muutekki olla siivosti. Yhen kerran mie olin pienempänä suuttunu isäle ja kävely venheessä, ja isä oli ottanu niskasta kiini ja istuttanu takasi.

Päivä vierähti kylässä, Kyllikin ja Eskon ja Hiljan ja Kallen tykönä. Isä ja Kalle muistelit vanhoja savotta-aikoja, kuinka net ajoit hevosilla puita lanssiin. Iltasella soutelimma taas Kentänpäähän kotia kohti, ilma oli lämmin ja tyyni. Mulle ja Anjale tuli jotaki kinastelua siinä venheessä ja isä otti Anjan oman sölän taka istumhaan. Yhtäkkiä vene alko keinumhaan ja heilumhaan ko keinutuoli. Vettä tuli perästä venheesseen ja roiske kävi ko olis satanu. Äiti hättäänty, huusi jotaki ja koitti samala meloa. Vene oli noussu ison vihreän näljäsen hauen sölkhään.

Viimein selvisimmä tuosta tilantheesta. Onneksi vene ei kaatunu, isä ja Anja eivät ainakhaan osahneet uia. Mie ja äiti kyllä, mutta naamasta päätellen äitilä otti syämestä. Isä selitti, että kyllä hälle selvisi koko juttu: Hauki oli maanu rannala aurinkossa ja ko se kuuli ääniä, niin soli lähteny uihmaan söläle. Meän vene vain sattu olehmaan sen reitilä.

Muistan ko Lankojärvelä puhuthiin isosta hauesta jonka muutama oli nähnykki. Joku oli jahanukki pyssyn kans. Seuraavana aamuna soutelimma isän kansa Veksalahen rantoja, mutta mithään ei näkyny, eikä ainakhaan uppopuita. Tulima siihen lopputulokseen, että kyllä se oli se Lankojärven isohauki.

Muisteli:
Kaija Bergman ent. Matinlompolo

Kävin Puolassa

Kävin tänä päivänä puolukassa, eli puolassa, niinko täälä Pellossa sanothaan. Ilma oli mitä mukavin, aurinko paisto ja polttiaiset lentelit ympärillä. Puolat olit suuria ko kahvinpööniä, ko kesä oli ollu satheinen ja lämmin.

Muistelin lapsuuen marjastusreisuja Lankojärvelä. Hillat ja mustikat myythiin, ko niitä oli huono säilyttää talven yli. Sillon ei ollu vielä pakasteita. Puolat säily ulkovarastossa eli puojissa. Marjastuksela sai mykavasti taskurahhaa. Tosin kaikki keräthiin käsin ko ei ollu vielä poimureita. Isän kan met kuljima marjassa. Isä tiesi hyät paikat.

Äiti ja isä olit kuuhleet, että Roan Arviiti oli ostanu jostaki poimurin. Arviiti oli isän eno. Isä päätti lähteä kattomhaan minkälainen se poimuri oli. Ootima tietekki mielenkiinola mitä isälä olis kerrottavvaa. Aattelimma, että pian äiti ostas meilekki semmosen.

"Ei veikkosten siihen kannata vähiä rahoja tuhlata," sano isä.
"Arviiti sano, että pittää olla kolme kättä jos sillä meinaa kerätä."

Joten äiti ja isä sitte päättivät, ettei poimuria osteta.

Muistan erhään syksyn ko isä oli löytäny hyvän puolukkapaikan. Aamula varhain lähimä kerräähmään, Yö oli ollu mahottoman kylmä ja ko met pääsimä perile, oli maa aivan kuurassa. Meän hääty oottaa, että ilma lämpiää ja kuura sullaa. Hanskat käessä kokosimma rakkulaisia puoloja kaks ämpäriä täytheen.

Meilä kläpilä oli joskus tapana laittaa sammalia ämpärhiin ja marjoja pääle kerros. Jos tuli muita poimijia vastaan, uskoima heän luuhleen, että ämpärit olit täynä marjoja. Kerran met sepitimmä juttua, että mettän siimeksessä assuu vanha pariskunta pienessä mökissä. Naapurin lapset uskoit, että soli tosi tarina.

Kyllä tänä päivänä on ruottalaisela isola poimurila hyä marjoja koota, eikä tartte ees kolmea kättä.

Muisteli:
Kaija Bergman 11.9.2007

Isak Pieskän lehti-ilmoitus 1904-luvun lehdessä

Löydätkö 1904-luvun lehden sivulta Isak Pieskän ilmoituksen? Hän kauppaa esimerkiksi rautoja, jauhoja, läskiä ja siirappia. Saat kuvan isommaksi siitä klikkaamalla.

Kuva isommassa koossa